Tulen tuttuun risteykseen, katson kun sama vanha linkka tulee kohti. Mietin hetken. 'Nyt tai ei koskaan.' Odotan vielä hetken, sitten astun suojatielle. Mitään ei ole enää tehtävissä. Lähtö on varma. En tunne enkä näe enää mitään. On vain päättymätön pimeys.
Ei enää harkitemattomia sanoja, ei enää turhia tekoja.
Nyt istun pilven reunalla ja katson, kuinka vielä hetki sitten minulle tärkeä ihmiset hymyilevät, onnellisen tietämättöminä siitä missä olen. Pian he kuulevat, ja alkavat syyttää itseään tapahtuneesta. "Miksi en huomannut, miksi en puuttunut?" He itkevät itkemästä päästyään. Kyllä sitä nyt sitten välitetään kun kaikki on jo ohi. En kykene katsomaan enää. Kuinka he ovatkin kaksinaamaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti