Eilinen oli rankka. Muttei niin rankka ku oletin. Isä on ollu nyt vuoden verran poissa. Mihin se aika on oikein kulunu ? Ei oo kyenny ajattelee isän pois menoo mitenkää järkevästi kun ei sillon se peruskoulu antanu oikeen periks. Piti vaan keskittyy kouluun ja siihen että saa opiskelupaikan seuraavana keväänä. Ja mitä sain vastineeks, ahdistavan kivun rintakehässä. Kiitos peruskoulu. :)
Olihan siellä opettajia jotka anto aikaa ottaa muut kiinni, mutta se yks perkeleen opettaja ei suostunu ymmärtämään että mie tarvitsin aikaa. Niinapa sysäsi siis isän kuoleman sivuun ja keskitty kouluun.
Kyllä tämä tästä. Nyt yritän päästä taas kiinni siihen normaaliin omaan itteeni. Ja jos vaikka jaksais yrittää tavotella unelmiaan. Äh. Miks kiduttaa taas itteesä... Huoh. Tiedän että ihminen löytää blogistani itsensä. Syy miksi en puhunut koskaan suoraan, oli se että näin vältyttiin yhteenotolta. Siis tydyn valittamaan sinusta täällä, tiesit tai et. Ota toki yhteyttä jos on asiaa ja haluat tästä vuosituhannen riidan. :)
Kyllä, nyt olen liian heikko tavottelee minkään luokan unelmia. Kiva jos nautit miun tuhoamisesta. Mutta toki. Kaikkihan ajavat vain omaa etuaan. Ystävistä viis.
niina kuittaa.
Minä yötä kuuntelen, kuuleeko minua siellä kukaan?
Hyvästiksi suutelen muistot ja kuljen tähtien mukaan.
Lumivalkoisen taivaan minä joskus jossain kiinni saan
ja nousen siihen laivaan, jolla lähdin ja joka kotiin palaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti