Oon toitottanu itelleni viimesen kuukauden verran että "kyllä minä pärjään!" Alan pikku hiljaa uskoakkin siihen. Pystyn jopa hymyilemään ilman että minun tarvitsee teeskennellä. Kyllä tämä tästä. Positiivisuus kunniaan.
Mutta edelleen kärsin siitä että porukassa on "kavereita." Nyt puhun niistä ihmisistä joista näen ettei ne oikeesti halua olla miun kans missään tekemisissä. Ihan tiedoksi jos joku tunnisti ittensä niin ei miun kaveri tarvii olla. Ei edes säälistä.
Koen voivani ekaa kertaa henkisesti paremmin kun pitkään aikaan. :)) Näen jälleen tunnelin päässä valoa eikä se ole edes juna. :)
Olen suruni päällä, mutten sen yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti